Eput juhlistivat festivaalin finaalipäivää su 11.7.2010 (Kuva: Saija Nissinen)

KAJAANIN RUNOVIIKKO 2010 ROKKASI JA SOI HEINÄKUUN HELTEISSÄ
– Taisto Reimaluodon kausi taiteellisena johtajana alkaa

Suomen kesän vaikuttavimpiin festivaaleihin lukeutuva Kajaanin Runoviikko (6.-11.7.2010) järjestettiin tänä kesänä 34. kerran. Runoviikko kesti tavallisuudesta poiketen kuusi päivää ja oli samalla taiteellisena johtajana vuodesta 2006 alkaen hienosti menestyneen Kirsi-Kaisa Sinisalon juhlakattaus kautensa päätteeksi. Sinisalon aikana ohjelma on monialaistunut entisestään ja lasten ja nuorten ohjelmistoon on tullut kokonaan uutta, aktivoivaa potkua Myös elokuvakulttuuri, rock ja sirkus mahtuvat mukaan, ilman festivaalin muuntumista yleisön tekopirteäksi kosiskeluksi.

Kajaanin Runoviikon laajassa, yli 60 tapahtumaa sisältävässä ohjelmistossa oli mukana yhdeksän ensi-iltaa. Taiteilijavieraiden lista ja skaala oli jälleen hieno: mm. saksalaisen teatterin legendaarinen kauhukakara-veteraani Manfred Karge, Liisamaija Laaksonen, Martti Suosalo, Taisto Reimaluoto, Jaakko Ryhänen, Reidar Palmgren, Philomela-kuoro, Marja-Leena Mikkola, Ilpo Tiihonen, Juha Tapio ja Kalle Torniaisen orkesteri, Kai Chydenius, Maija Kaunismaa, Pirkko Saisio, Marja Packalén, Tiina Weckström, Anna-Mari Kähärä ja Eppu Normaali. Suven runoilijan tittelillä ohjelmistossa oli esillä runoilija ja taiteen akateemikko Kirsi Kunnas. Festivaalin kokoavana teemana oli tänä vuonna sananvapaus.

Sinisalon jälkeen festivaalin ohjelmalinjausten ruoriin astuu teatteritaiteen kärkihahmoihin kuuluva Taisto Reimaluoto. Tästä on hyvä jatkaa: festivaali ylsi omaan yleisöennätykseensä, kymmenentuhannen kävijän maagisen rajan ylittyessä tänä kesänä.

****

KAJAANI-PUHE 2010: NARSISTINEN KASVUPOHJA TAPPAA AITOA LUOVUUTTA

Perinteisen Kajaani-puheen pitäjä Runoviikon avajaisissa oli luovuuden ja lahjakkuuden tutkija professori Kari Uusikylä. Helsingin yliopiston kasvatustieteen professori Uusikylä lietsoi puheessaan ihmisiä kapinaan 1990-luvun alun laman peruja olevaa nyky-suomen arvojen kovenemista vastaan, jonka kitkeriä hedelmiä nyt olemme joutuneet keräämään, kun yleinen välinpitämättömyys on lisääntynyt, nuorten pahoinvointi on kärjistynyt silmittömiksi väkivallanteoiksi ja kilpailukeskeisyys vääristää tulevaisuudenuskoa, aitoa oppimista, luovuutta ja innovatiivisuutta.

– Mediajulkisuuden hellimä ihmisihanne on narsistinen, henkistä kanttia osoitetaan alhaisella rasvaprosentilla, tiivisti Uusikylä nyky-Suomen henkistä ilmapiiriä.

KIRSI KUNNAS: SONETTEJA LEHMILLE, LORUJA LAPSILLE JA AIKUISIKSI KASVANEILLE

Rentohenkisessä Suven runoilija-haastattelutilaisuudessa runoilija, taiteen akateemikko Kirsi Kunnas (s. 1924) kertoi lapsuudensa ja nuoruutensa lähtökohdista kuvataiteiden ja kirjallisuutta huokuneessa kodissa sotien pilkkoman aikakauden Helsingissä. Kunnas pääsi opiskelemaan kuvataiteita, mutta keuhkoperäinen sairaus keskeytti opinnot.

– Kuva on silti säilynyt luomiseni keskiössä, monesti mieleen nousee ensin juuri kuva”, Kunnas kuvasi luovuutensa rakennuspuita. – Se on kuva, jota lähden hahmottelemaan, loihtimaan sitä näkyviin, sanoilla. Ääni on yhtä lailla tärkeä. Ääneen luettuna runon sisäinen rytmi tulee esiin. Suosittelen ääneen lukemista kaikille. Se on oikein hyvä seurustelun muoto sekin, Kunnas innosti.

Kunnas ilahdutti runsaslukuista yleisöään lukemalla kiperän humoristisia runojaan ”lapsille ja aikuisiksi kasvaneille lapsille”. Kunnakselta on ilmestynyt parisenkymmentä lastenkirjaa, joiden joukossa on myös aapiskirjoja. Aikuisille suunnattuja runokirjojen julkaisutahti on ollut verraten vähäisempi, vaikkakin hänen runoilijanuransa alkoi aikuislyriikalla: esikoisteos ”Villi omenapuu” ilmestyi vuonna 1947.

Monimielinen ”lorukieli” joka on Kunnaksen tunnetuin tavaramerkki, vaatii enemmän kuin päälle ensi lukemalta useinkaan huomataan. ”Näennäisen helppouden taustalla on paljon työtä, suuret määrät työstämistä, että ne näyttäisivät helpoilta, kivuttomilta”, Kunnas kuvasi työskentelyään.

Kunnaksen saama aikalaisvastaanotto – mistä on soveliasta kirjoittaa ”ylevää runoutta” ja mistä taas ei olisi sopinut runoilla ollenkaan, kuvastaa osaltaan niitä yleisiä rajalinjoja, jotka syntyivät vanhoillisen taidekäsityksen kantajien ja kokonaan uusille urille lähtevän sukupolven välillä. Elettiin sodan jälkeisten syvien haavojen aikaa, josta kansakuntien oli alettava toipua. Mikään ei voinut enää olla kuten ennen, ei runouskaan.

Ei mikään ihme, miten aikuisetkin viehättyvät yhä uudestaan ja uudestaan Kunnaksen kielellisestä akrobaattisista, näennäisen yksinkertaisista, elämänmakuisista runoista. Kunnaksen runot ovat täyttä tavaraa, sopien niin elämän helteeseen kuin surun ja huolien keskelle. Hersyvimmät naurut Kunnas irrotti yleisöstä lukemalla ”avioliittorunonsa”. Se oli pieni kuvallinen tarina kahdesta käärmeestä, jotka kietoutuivat toisiinsa ja tulevat siinä maiskutelleeksi sekä itsensä että toisensa hengiltä.

AIKAMME REISIHAARNISKAMIEHIÄ & EUROOPAN OMISTAJIA

Kajaanin Runoviikon uusi taiteellinen johtaja tämänvuotisesta festivaalista eteenpäin on Taisto Reimaluoto (s.1961). Reimaluoto on ollut, yksi Runoviikon rakastetuimpia ja parhaita vakioesiintyjiä pitkin 2000-lukua. Freelancer- näyttelijä Reimaluoto on tunnettu myös lukuisista elokuvarooleistaan.
Reimaluodon omaa ohjelmistoa oli mukana myös tämän vuoden ohjelmistossa. Reimaluodolla oli tuomisinaan kanta-esitys, hänen itsensä kirjoittama monologi "Reisihaarniskamies ja hänen paras ystävänsä Santeri Partanen".
Reisihaarniskamiehen tarina on villisti poukkoileva poliittinen satiiri, joka pohjautuu löyhästi itsensä Miguel de Cervantesin ”Don Quijote Manchalaiseen”, joka ilmestyi 1600-luvun alussa. Don Quijote on maailmankirjallisuuden ja koko romaanitaiteen järkäle, huumorin liemipataan upotettu vaellustarina, joka oli samalla läpeensä ironinen, laajamittainen kiistakirjoitus romanttis-propagandistisia, silloin suosittuja ns. ritaritarinoita vastaan. Quijoten sovittaminen nykyajan raameihin vaatii teatterintekijältä huimapäisyyden ja analysointikyvyn lisäksi myös omaa, ajankohtaista sanottavaa, ja sitä Reimaluodon loistavassa esityksessä kyllä riitti.

Reimaluoto tuo Don Quijoten keskelle tätä päivää. Quijoten tuulimyllyt, joita vastaan tämä surullisen hahmon ritari ja sorrettujen hurmahenkinen puolustaja käy taistoon, ovat suomalaisen ja yleiseurooppalaisen poliittisen eliitin ja kasinotalouden ihailluimpia ja samalla vihatuimpia henkilöitä. Oikeiden firmojen, poliitikkojen ja bisnesmiesten nimet oli naamioitu tekstissä vain kirjaimen erolla oikeisiin, katsojien ei siis tarvinnut kamppailla tunnistaakseen viittaukset. Reimaluoto on muutoinkin yleisölleen ystävällinen: Reisihaarniskamiehen persoona ja todellinen sosiaalinen asema tehdään yleisölle selkeästi tiettäväksi jo käsiohjelmassa. Lavalla koheltava antisankari ja totuudentorvi on kilpailutalouden Suomi-kelkasta pois potkittu postimies. Santeri Partanen on puolestaan työtön paperimies Parkanosta. Naisen osa on olla tavoittamaton haavekuva, jossain kaukana pohjoisessa Tornion leveyksillä, karaokeprinsessa jonka rakkaus on totta vain (ritari)lauluissa.

Reisihaarniskamies meuhkaa ankean ja rähjäisen motellin yksinäisyydessä. Hän on tyhjätasku, ja kokonaisuudelle vaaraton. Ja silti vain hänellä tuntuu olevan varaa yleviin ajatuksiin, maailmanparantajan kuumeisiin houreisiin. Monologin kielellistä runsautta lisää se, että Reimaluoto vetää kaksoisroolia, hän näyttelee samalla sekä Reisihaarniskamiestä että tämä parasta ystävää Santeri Partasta, ritari Quijoten aseenkantaja Sancho Panchon vertaishahmoa. Tämä päänsisäinen dialogi lisää sekin esityksen tempoa, ja kasvattaa samalla myös sen koomillisuutta. Quijoten kuuluisa Rocinante-hevonen on muuttunut aikain saatossa ikälopuksi Monarkki-mopoksi.

Se Suomi, jonka Reisihaarniskamiehen kautta näemme, on nöyryyttämisen loputon kierre, kita, joka avautuu propagandististen talouspoliittisten kielipelien takaa. ”Innovaatiot”, ”luova talous”, ”vihreä energia”, ”kestävä kehitys”, ”yhteisöllisyys” ovat sanahelinää yhtä kaikki, kun töitä ei ole eikä tule. Kokonaisia ammattiryhmiä katoaa, kylien ja kaupunkien elinvoimaisuus ehtyy kun niiden elinkeinostruktuurit murenevat. Pohjimmiltaan yhteiskunnalliset ongelmat leimataan henkilökohtaisiksi heikkouksiksi. Toiset vaipuvat masennukseen, toiset ajautuvat epätoivoisiin tekoihin. Yhä useamman todellisuudentaju katoaa, köyhät menevät häpeästä kyykyyn, kapinallisuus taittuu hulluudeksi. Samalla murenee myös moraali, koko Euroopan mittakaavassa. Korruptio ei ole leimallista enää vain sellaisilla maille kuin Venäjä tai Italia. Myös oma rakas Suomemme on saanut omat häikäilemättömät, ajan oloon yhä avoimemmin fasistisempia ajatuksia kylvävät talouselämän ja politiikan sankarinsa. Tällaisten henkilöiden saama mediaihailu mielipidejohtajuus koventaa arvoja ja synnyttää ”järjestelmiä, jotka tuottavat tulonsiirtoja niille jotka eivät todellakaan tulonsiirtoja tarvitse".

Esityksen toinen esiintyjä on muusikko Tomi Rikkola, joka vastasi esityksen musiikista, äänimaailmasta ja laulujen sovituksista. Rikkolan hahmo täydentää näyttömökuvaa. Rikkola oli kuin Aki Kaurismäen elokuvista karannut sivustaseurailija, joka saattaa itsekin olla seuraava Reisihaarniskamies, kun jälleen yksi asiakas poistuu ilmeisen kannattamattomasta motellista, pystymättä edes laskuaan maksamaan.

UUSIOMUSIIKKIA

Kajaanin Runoviikon ohjelmassa tarjoiltiin yllin kyllin uutuussovituksia ja -sävellyksiä kansanlauluista ja Aleksis Kivestä aina tuttuihin kotimaisiin rock- ja pophitteihin. Säväyttävin kokonaisuus tätä lajia kuultiin jo heti avajaisiltana, kun Kalle Torniaisen orkesteri (Kalle Torniainen- lyömäsoittimet, Lenni-Kalle Taipale - piano, Ako Kiiski - basso, Peter Engberg - kitara)- solisteinaan laulaja ja lauluntekijä Juha Tapio ja näyttelijä Otto Kanerva saivat tutut klassikoihin kasapäin uutta hehkua. Tilaustyönä Runoviikolle syntyneen, muusikoiden itsensä tekemistä periaatteella ”Suomen parhaimmat biisit” kappalevalinnoista koottu ”Tahroja paperilla – ja muita suomalaisia sanoituksia” oli kertakaikkisen onnellisten tähtien alla syntynyt esitys. Kavalkadissa kuultiin lauluja Helismaasta Syrjään, Vainioon, Juice Leskiseen ja edelleen Hectorin kautta Hanhiniemeen.. Suvereeni, tasavahva osaaminen ja suuri rakkaus esitettävään musiikkiin saivat aikaan juuri sen intensiteetin, jossa jokainen kappale on yksinkertaisesti -illan paras!
”Uusiomusiikki-sarjaan” kuuluivat myös mm. Kaj Chydeniuksen ja Maija Kaunismaan ensimmäinen yhteinen sävellyskonsertti, jossa kuultiin uudelleen sävellettyinä useita tunnettuja maakuntalauluja, kansanlauluja ja ikivihreitä. Illan onnistuneimmat, melodisesti tunteikkaan kauniit sävellykset, joille toivoisi työryhmän ”Haaskaa”-produktiota pidempää elonkaarta olivat ainakin”Laulu Suomessa” (Arvon mekin ansaitsemme), ”Oi kuusipuu” ja ”Metsäkukkia”. Illan laulukvartetin jäsenet – Eeppi Ursin, Tuukka Leppänen, Taru Nyman ja Ilkka Villi olivat tarttuneet innolla haasteeseen, ja niin kvartetti soi stemmoissaan taiturimaisesti yhteen, joitain haparoivia hetkiä lukuun ottamatta. Laulajat lunastivat paikkansa kokonaisuudessa myös jokaisen kohdalle sovitetuissa soolo-osuuksissa. Laulajista Eeppi Ursinilla oli keskeinen rooli myös kappaleiden sovittajana.

KANNANOTTO 2000-LUVUN RUNOUTEEN JA LAUSUNTAAN

Joukko Veikko Sinisalo-kilpailun aiempia finalisteja ja nykyisiä teatterin ja lausunnan ammattilaisia esitti ensimmäisen näytöksen viime syksynä runsaasti huomiota saaneesta, 2000-luvun runouteen keskittyvästä teoksesta ”Tappoi (työpöydälle) koska jäi ilman (RUNOA)”. Näyttelijä Helka-Maria Kinnusen ja ohjaaja Ilari Nummen ideoima ja toteuttama runoesityksen toisena funktiona on ollut toimia esiintyjien jatkokoulutuksena. Produktion taustalla on Suomen Lausujain Liitto ja esitystä on työstetty mm. Suomen Kulttuurirahaston tuella.

Esitys punoi kymmenittäin runoja yhteen, tehden näin, kuin varkain, synteesiä 2000-luvun runouden kokovartalokuvaksi. Koko esityksen läpi kulkeva kepeä ironia todisti jälleen sitä, ettei pateettiseen runoilmaisuun ole ollut paluuta, ei lausunnan kuin runojen kirjoittamisenkaan puolella. Ironiaa on itse asiassa jo niin paljon, ettei se ei ole vain tyylikeino vaan elimellisesti osa sisältöä. Ironian funktio ei ole vain piilomerkityksissä ja niiden paljastamisessa, vaan usein sen avulla päinvastoin kiedotaan ja peitellään entisestään. Samalla moni kuultu runo oli kuin arkkiklovnin tai standup-koomikon kynästä; naurettavaksi leimautumiselta suojaudutaan - naurattamalla.

Esityksen esiintyjätiimi Kajaanissa oli Emilia Kokko, Riku Kemppinen, Irene Kajo, Sampo Harju ja Noora Dadu. Esitys oli mielenkiintoinen kommentti nykyrunouteen, ja olisi ansainnut myös näissä puitteissa enemmän yleisöä ja keskeisemmän esityspaikan; nyt kun se oli hieman epäkiitollisella paikalla, pienessä salissa ja sunnuntai-iltapäivässä, viimeisenä esityksenä ennen festivaalin päättäjäistilaisuutta ja Mukutuksen ja Eppu Normaalin yhteiskonserttia. Esitys muuntuu jossain määrin pitkin matkaa; sen seuraava versio on nähtävissä Helsingissä syksyllä 2010.

TAMPERELAINEN MIRJAMI HEIKKINEN VEIKKO SINISALO-KILPAILUN VOITTAJAKSI

Joka toinen vuosi järjestettävä Veikko Sinisalo -kilpailu nuorille lausujille pidettiin tänä vuonna 23. kerran. Kilpailun tuomareina toimivat näyttelijä Sanna Majanlahti, joka edusti Kajaanin Runoviikkoa, Pirjo Häkkinen, Ella Pyhältö ja Mikko Bredenberg Suomen lausujain liitosta. Veikko Sinisalon Stipendirahastoa edusti juryssa Tuukka Vasama, Vuoden Nuori Lausuja vuodelta 2008.

Finaalikisa käytiin tällä kertaa neljän naisen ja yhden miehen välillä. Voittoon ylsi teatteripedagogiikan opiskelijana pian aloittava Mirjami Heikkinen. Heikkisen kilpailuesitys oli raikkaan naivistinen, hyvin hallittu kokonaisuus. Hienokseltaan björkmainen olemus ja peloton irrottelu mm. hautausmaasta ja vanhoista mummoista kertovan Lauri Pohjanpään runon kimpussa olivat Heikkisen valtteja.

Vuoden lausuja- tittelilleen nyt seuraajan saaneella Tuukka Vasamalla oli Kajaanin Runoviikolla myös oma esitys, Eeva-Liisa Mannerin runosarja ”Kromaattiset tasot”, joka sisältyy Mannerin ”Fahrenheit 121” -kokoelmaan. Vasama on nopeasti lunastanut paikkansa osaavana ja muuntumiskykyisenä lausujana. Mannerin vaativa teksti sai Vasamalta vähäeleisen tulkinnan, joka oli sekä älyllisesti haastava että hyvin koskettava. On upeaa, miten Eeva-Liisa Mannerin runoutta pidetään Kajaanissa tuorein tulkinnoin esillä joka vuosi, yhtä lailla kuin Kalevalaa ja Kanteletarta, Kiveä, Leinoa ja Kiantoa.

Ensi vuonna onkin sitten myös Emilia Heikkisen vuoro näyttää kyntensä: Kajaanin Runoviikko tilaa Vuoden lausuja-voittajalta ensi-illan kesän 2011 Runoviikolle.

Saija Nissinen

**************

Sivu päivitetty 22.7.2010